Lucifer ja pahan synty
Nykypäivänä kristitty väki puhuu paljon Luciferista ja hänen kätyreistään. Jäin mietiskelemään, kuka on tämä Lucifer, ja mitä lähdeteokset hänestä kertovat.Yllätykseni oli suuri, kun uusimmasta raamatun käännöksestä ei löydy koko sanaa! Vanhasta kunnon King Jamesin käännöksestä se sentään löytyi:
Isaiah-14–12
”How art thou fallen from heaven, O Lucifer, son of the morning! how art thou cut down to the ground, which didst weaken the nations!”
Mutta kun tutkitaan lähdeteoksia johon käännös perustuu, löytyy hepreankielisestä alkutekstistä lucifer, eikä Lucifer. Oikea käännös sanasta lusifer on ’Morning Star’. Yleensä tällä aamun tähdellä tarkoitetaan Venusta, joka todella näkyy aamulla, ’pudotakseen’ maahan päivän noustessa Uudessa raamatunkäännöksessä (ESV) Jesajan parku saakin aika erilaisen merkityksen:
”How you are fallen from heaven, O Day Star, son of Dawn! How you are cut down to the ground, you who laid the nations low!”
Toki Lucifer löytyy sitten muualtakin, eikö vain? Varmasti, mutta ei raamatusta.
Kristillistä Fanfiktiota on kirjoitettu masilman sivu paljonkin. Lucifer mainitaan ainakin kolmessa hyvin tunnetussa taiteellisessa eepoksessa. Danten Infernossa Helvetin herrana häärää Lucifer. Vondelin keskiaikaisessa näytelmässä on ’Kapinallinen enkeli’ nimeltään Lucifer.
Kaikkein tunnetuin lienee kuitenkin Miltonin ’Paradise lost’. Siinä kerrotaan miten Lucifer lähtee sotaan jumalaa vastaa, häviää, ja tulee karkoitetuksi helvettiin. Samainen teos kertoo myös, miten Lucifer muuttuu käärmeeksi ja menee kiusaamaan Evaa kielletyllä hedelmällä paratiisiissa.
Milton kirjoitti eeppisen runonsa toisen vaimonsaja tyttärensä kuoleman jälkeen, yli 60-vuotiaana. Epäilemättä henkilökohtainen tragedia vaikutti tänän päätepksenss aiheeseen ja sävyyn. Milton oli alunperin kertomassa kuningas Arthurin tarinaa, mutta lopulta päätyi vieläkin traagisempaan protagonistiin. Runossa on kaksi nareatiivista kaarta: Luciferin kapina Jumslaa vastaan sekä ihmiskunnan vaipuminen perisyntiin Aatamin ja Evan toimien seurauksena.
Runo alkaa Luciferin kapinan jälkimainingeista. Lucifer (myöhemmin myös Saatna) pitää kauniin ja voimallisen puheen Pandemoniumissa, Tartaruksen pääkaupungissa, kuuntelemassa ovat rintamatoverit Beelzebub, Mammon, Belial ja Moloch. Ex-enkelit ovat niin liikuttuneita puheesta, että päättävät jatkaa kapinaa vaikka turpaan tuli rankasti. Saatana kertoo salahankkeensa; hän soluttautuu Jumalan uusimpaa luomukseen, ja rappioittaa jumalan lempilastet, ihmiset. Suunnitelma pannasn toteen; saatana muuttuu käärmeeksi ja luikertelee paratiisiin houkuttelemazn Evaa. Matkallaan hän joutuu monenlaisen vaaran ja vastoinkäymisen uhriksi, mutta Milton kuvailee Sastanan rohkeaksi neuvokkasksi hahmoksi. Tarinsnkerronta jäljittelee Homeroksen Odysseiaa temstiikaltaan.
Aatamin ja Evan eloa paratiisissa kuvaillaan rikkaasti. Elo on täynnä seksuaalista ilottelua, mutta silti synnitöntä. Saatana saapuu, ja käyttää jälleen oratorisia lahjojaan. Hän vetoaa Evan turhamaisuuteen, ja Eva lankeaa maistamaan kiellettyä hedelmää. Myöhemmin Eva tunnustaa miehelleen rikkeensä. Aatamin logikaan mukaan hän on sidottu Evan kohtaloon ja tietoisesti puraisee myös omenaa. Seuraa himokasta seksiä, jonka jälkeen uni maittaa. Herätessään pariskunta on järkyttävän morkkiksen vallassa, luonnollisesti. Tuntevat ensi kertaa häpeää. Kuten tunnettua, seuraa karkoitus paratiisista, Jumala muuttuu isällisestä ja korporeaalista hahmosta henkiolennoksi ja Aatamille näytetään ihmiskunnan kohtalo aina vedenpaisumukseen saakka. Arkkienkeli Mikael kuitenkin tulee lohduttamaan surun murtamaa esi-isää, sanoen:
”A paradise within thee, happier far.”
Mikael kertoo myös hahmosta ”King Messiah”, joka on tuleva auttamasn ihmiskuntaa.
Sillä aikaan Saatana on palannut Tartarukseen/Helvettiin ja kertoo hyvät uutiset taistelutovereilleen. Mutta samantien langenneet engelit muuttuvat käärmeiksi, kuten saatana itsekin. Saatanaa kuvaillaan koko teoksen ajan traagisena, helleenisenä sankarina. Hän on vahva, rohkea, mutta myös kiero ja petollinen. Pyrkiessään auttamaan taistelutovereitaan tappion jälkeen, hän kiroaakin heidät ikuiseen kadotukseen. Saatana ei siis ole täysin hyvä eikä paha, hän kohtaa lopullisen tappion traagisen vian takia, ei pahuuttaan. Milton kuvailee Saatanan kompleksisena hahmona, karismaattisena johtajana, joka on myös kykenevä pahuuteen. Tappionsa jälkeenkin hän kuitenkin saa vahvan johtajan pestin. Tai niinkuin hahmo kuuluisasti toteaa:
”Better to reign in Hell than serve in Heaven”
Tai näin ainakin johtavat Milton-tutkijat kuvailevat teosta. En itse ole lukenut eeppistä runoteosta aivan kokonaan, mutta edeltävä kuvaus on varsin seikkaperäinen ja tarkka.
Miksi kristikunta sitten tuomitsee Luciferin niin yksioikoisen negatiiviseksi, vaikka Miltonin runoteos on selkeästi laajin henkilökuvaus hahmosta? Kyse lienee, niinkuin monessa muussakin uskonasiassa, organisaation luomasta tarkoitushakuisesta narratiivista. Jos myyttien henkilöhahmojen luonteet ovat monimuotoiset, arvelujen varaan jää liian paljon. Jotta saadaan ihmiset masinoitua taistelemaan ’hyvän’ puolesta, tulee ’pahan’ olla hyytävän karmea.
Ai niin, kyllä kristinuskon syntyseuduilta löytyy jumala nimeltä Lusifer, valontuoja. Hän on osa Rooman monimuotoista Jumalmaailmaa. Kirkon vahvin osaaminen on löytynyt perinteisesti paikallisten jumalien ja uskomusten terminoinnissa. Kaikki vanha ja olemassaoleva on käännetty epäjumalien palvonnaksi jonka palkka pitää olla kuolema. Näin on tapettu kaikkien eteentulleiden mantereitten uskonnot. Ja ihmiset siinä samalla.
Räikein esimerkki tästä on varmasti Lusifer-parka.
